A theme of the age, at least in the developed world, is that people crave silence and can find none. The roar of traffic, the ceaseless beep of phones, digital announcements in buses and trains, TV sets blaring even in empty offices, are an endless battery and distraction. The human race is exhausting itself with noise and longs for its opposite—whether in the wilds, on the wide ocean or in some retreat dedicated to stillness and concentration. Alain Corbin, a history professor, writes from his refuge in the Sorbonne, and Erling Kagge, a Norwegian explorer, from his memories of the wastes of Antarctica, where both have tried to escape.
And yet, as Mr Corbin points out in "A History of Silence", there is probably no more noise than there used to be. Before pneumatic tyres, city streets were full of the deafening clang of metal-rimmed wheels and horseshoes on stone. Before voluntary isolation on mobile phones, buses and trains rang with conversation. Newspaper-sellers did not leave their wares in a mute pile, but advertised them at top volume, as did vendors of cherries, violets and fresh mackerel. The theatre and the opera were a chaos of huzzahs and barracking. Even in the countryside, peasants sang as they drudged. They don’t sing now.
What has changed is not so much the level of noise, which previous centuries also complained about, but the level of distraction, which occupies the space that silence might invade. There looms another paradox, because when it does invade—in the depths of a pine forest, in the naked desert, in a suddenly vacated room—it often proves unnerving rather than welcome. Dread creeps in; the ear instinctively fastens on anything, whether fire-hiss or bird call or susurrus of leaves, that will save it from this unknown emptiness. People want silence, but not that much. | Kehittyneessä maailmassa ihmiset kaipaavat ajan teeman mukaisesti hiljaisuutta, sitä kuitenkaan löytämättä. Liikenteen jylinä, puhelinten taukoamaton piipitys, linja-autojen ja junien digitaaliset kuulutukset ja tyhjissä toimistoissa pauhaavat televisiot ovat taukoamaton häiriön lähde. Ihmiset uuvuttavat itsensä melulla ja etsivät sen vastakohtaa joko erämaasta, aavalta mereltä tai hiljaisuuteen ja mietiskelyyn omistetulta retriitiltä. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa pakopaikastaan Sorbonnessa ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistoistaan Etelämantereen erämailla. Paikoissa, jonne molemmat yrittivät paeta. Ja silti, kuten Corbin kirjassaan ”A History of Silence” huomauttaa, maailma ei ole nykyään sen meluisampi kuin ennenkään. Ennen paineilmarenkaita kaupunkien kadut täyttyivät metallireunaisten pyörien ja kiviin iskeytyvien hevosenkenkien korviahuumaavasta kalskeesta. Ennen kuin ihmiset eristäytyivät vapaaehtoisesti matkapuhelinten maailmaan, linja-autoissa ja junissa kaikui puheensorina. Sanomalehtien myyjät eivät jättäneet tuotteitaan mykkään pinoon, vaan mainostivat niitä kovaan ääneen. Samoin tekivät kirsikoiden, orvokkien ja tuoreiden makrillien myyjät. Teatteri ja ooppera täyttyivät hurrauksista ja buuauksista. Jopa maaseudulla talonpojat lauloivat raatamisen lomassa. Enää he eivät laula. Muutos ei ole tapahtunut niinkään melun määrässä, josta menneilläkin vuosikymmenillä valitettiin, vaan häiriön määrässä, joka täyttää sen tilan, jonka hiljaisuus saattaisi vallata. Tässä piilee toinen paradoksi, sillä kun hiljaisuus tunkeutuu mäntymetsän siimekseen, autiomaahan tai äkillisesti tyhjentyneeseen huoneeseen, se tuntuu usein ennemminkin pelottavalta kuin tervetulleelta. Pelko hiipii sisään ja korva takertuu vaistomaisesti jokaiseen ääneen, kuten tulen sihinään, linnun lauluun tai lehtien havinaan, joka pelastaa sen tältä tuntemattomalta tyhjyydeltä. Ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät näin paljon. |