This site uses cookies.
Some of these cookies are essential to the operation of the site,
while others help to improve your experience by providing insights into how the site is being used.
For more information, please see the ProZ.com privacy policy.
This person has a SecurePRO™ card. Because this person is not a ProZ.com Plus subscriber, to view his or her SecurePRO™ card you must be a ProZ.com Business member or Plus subscriber.
Affiliations
This person is not affiliated with any business or Blue Board record at ProZ.com.
English to Finnish: Short story "Polaris" by H.P. Lovecraft (from 1918, in public domain). General field: Art/Literary Detailed field: Poetry & Literature
Source text - English Into the north window of my chamber glows the Pole Star with uncanny light. All through the long hellish hours of blackness it shines there. And in the autumn of the year, when the winds from the north curse and whine, and the red-leaved trees of the swamp mutter things to one another in the small hours of the morning under the horned waning moon, I sit by the easement and watch that star. Down from the heights reels the glittering Cassiopeia as the hours wear on, while Charles’ Wain lumbers up from behind the vapour-soaked swamp trees that sway in the night-wind. Just before dawn Arcturus winks ruddily from above the cemetery on the low hillock, and Coma Berenices shimmers weirdly afar off in the mysterious east; but still the Pole Star leers down from the same place in the black vault, winking hideously like an insane watching eye which strives to convey some strange message, yet recalls nothing save that it once had a message to convey. Sometimes, when it is cloudy, I can sleep.
Well do I remember the night of the great Aurora, when over the swamp played the shocking coruscations of the daemon-light. After the beams came clouds, and then I slept.
And it was under a horned waning moon that I saw the city for the first time. Still and somnolent did it lie, on a strange plateau in a hollow betwixt strange peaks. Of ghastly marble were its walls and its towers, its columns, domes, and pavements. In the marble streets were marble pillars, the upper parts of which were carven into the images of grave bearded men. The air was warm and stirred not. And overhead, scarce ten degrees from the zenith, glowed that watching Pole Star. Long did I gaze on the city, but the day came not. When the red Aldebaran, which blinked low in the sky but never set, had crawled a quarter of the way around the horizon, I saw light and motion in the houses and the streets. Forms strangely robed, but at once noble and familiar, walked abroad, and under the horned waning moon men talked wisdom in a tongue which I understood, though it was unlike any language I had ever known. And when the red Aldebaran had crawled more than half way around the horizon, there were again darkness and silence.
When I awaked, I was not as I had been. Upon my memory was graven the vision of the city, and within my soul had arisen another and vaguer recollection, of whose nature I was not then certain. Thereafter, on the cloudy nights when I could sleep, I saw the city often; sometimes under that horned waning moon, and sometimes under the hot yellow rays of a sun which did not set, but which wheeled low around the horizon. And on the clear nights the Pole Star leered as never before.
Gradually I came to wonder what might be my place in that city on the strange plateau betwixt strange peaks. At first content to view the scene as an all-observant uncorporeal presence, I now desired to define my relation to it, and to speak my mind amongst the grave men who conversed each day in the public squares. I said to myself, “This is no dream, for by what means can I prove the greater reality of that other life in the house of stone and brick south of the sinister swamp and the cemetery on the low hillock, where the Pole Star peers into my north window each night?”
One night as I listened to the discourse in the large square containing many statues, I felt a change; and perceived that I had at last a bodily form. Nor was I a stranger in the streets of Olathoë, which lies on the plateau of Sarkis, betwixt the peaks Noton and Kadiphonek. It was my friend Alos who spoke, and his speech was one that pleased my soul, for it was the speech of a true man and patriot. That night had the news come of Daikos’ fall, and of the advance of the Inutos; squat, hellish, yellow fiends who five years ago appeared out of the unknown west to ravage the confines of our kingdom, and finally to besiege our towns. Having taken the fortified places at the foot of the mountains, their way now lay open to the plateau, unless every citizen could resist with the strength of ten men. For the squat creatures were mighty in the arts of war, and knew not the scruples of honour which held back our tall, grey-eyed men of Lomar from ruthless conquest.
Alos, my friend, was commander of all the forces of the plateau, and in him lay the last hope of our country. On this occasion he spoke of the perils to be faced, and exhorted the men of Olathoë, bravest of the Lomarians, to sustain the traditions of their ancestors, who when forced to move southward from Zobna before the advance of the great ice-sheet (even as our descendants must some day flee from the land of Lomar), valiantly and victoriously swept aside the hairy, long-armed, cannibal Gnophkehs that stood in their way. To me Alos denied a warrior’s part, for I was feeble and given to strange faintings when subjected to stress and hardships. But my eyes were the keenest in the city, despite the long hours I gave each day to the study of the Pnakotic manuscripts and the wisdom of the Zobnarian Fathers; so my friend, desiring not to doom me to inaction, rewarded me with that duty which was second nothing in importance. To the watch-tower of Thapnen he sent me, there to serve as the eyes of our army. Should the Inutos attempt to gain the citadel by the narrow pass behind the peak Noton, and thereby surprise the garrison, I was to give the signal of fire which would warn the waiting soldiers and save the town from immediate disaster.
Alone I mounted the tower, for every man of stout body was needed in the passes below. My brain was sore dazed with excitement and fatigue, for I had not slept in many days; yet was my purpose firm, for I loved my native land of Lomar, and the marble city of Olathoë that lies betwixt the peaks of Noton and Kadiphonek.
But as I stood in the tower’s topmost chamber, I beheld the horned waning moon, red and sinister, quivering through the vapours that hovered over the distant valley of Banof. And through an opening in the roof glittered the pale Pole Star, fluttering as if alive, and leering like a fiend and tempter. Methought its spirit whispered evil counsel, soothing me to traitorous somnolence with a damnable rhythmical promise which it repeated over and over:
“Slumber, watcher, till the spheres
Six and twenty thousand years
Have revolv’d, and I return
To the spot where now I burn.
Other stars anon shall rise
To the axis of the skies;
Stars that soothe and stars that bless
With a sweet forgetfulness:
Only when my round is o’er
Shall the past disturb thy door.”
Vainly did I struggle with my drowsiness, seeking to connect these strange words with some lore of the skies which I had learnt from the Pnakotic manuscripts. My head, heavy and reeling, drooped to my breast, and when next I looked up it was in a dream; with the Pole Star grinning at me through a window from over the horrible swaying trees of a dream-swamp. And I am still dreaming.
In my shame and despair I sometimes scream frantically, begging the dream-creatures around me to waken me ere the Inutos steal up the pass behind the peak Noton and take the citadel by surprise; but these creatures are daemons, for they laugh at me and tell me I am not dreaming. They mock me whilst I sleep, and whilst the squat yellow foe may be creeping silently upon us. I have failed in my duty and betrayed the marble city of Olathoë; I have proven false to Alos, my friend and commander. But still these shadows of my dream deride me. They say there is no land of Lomar, save in my nocturnal imaginings; that in those realms where the Pole Star shines high and red Aldebaran crawls low around the horizon, there has been naught save ice and snow for thousands of years, and never a man save squat yellow creatures, blighted by the cold, whom they call “Esquimaux”.
And as I writhe in my guilty agony, frantic to save the city whose peril every moment grows, and vainly striving to shake off this unnatural dream of a house of stone and brick south of a sinister swamp and a cemetery on a low hillock; the Pole Star, even and monstrous, leers down from the black vault, winking hideously like an insane watching eye which strives to convey some strange message, yet recalls nothing save that it once had a message to convey.
Translation - Finnish Pohjantähti loistaa salaperäistä valoaan makuuhuoneeni pohjoisesta ikkunasta. Se hohtaa läpi helvetillisten pimeiden tuntien. Syksyllä, kun pohjoistuuli valittaa ja suon punalehtiset puut kuiskivat aamuyön tunteina paholaismaisen kuun sirpin valossa, istun ikkunan ääressä sitä katsellen. Tuntien vieriessä kimaltava Kassiopeia lipuu alas korkeuksista ja Otava kiipeää esiin suolla yötuulissa huojuvien utuisten puiden takaa. Juuri ennen aamunkoittoa Arcturus vilkkuu punertavaa valoaan kalmistokukkulan yllä ja Bereniken hiukset kajastavat oudosti kaukana mystisessä idässä, mutta Pohjantähti tuijottaa yhä samoilta sijoiltaan mustassa holvissaan ja vilkuttaa kammottavasti kuin mielipuolinen valvova silmä, kuin yrittäen välittää jotain outoa viestiä, jonka sisällön se on jo iäksi unohtanut. Kun sää on toisinaan pilvinen, pystyn nukkumaan.
Kuinka hyvin muistankaan sen mahtavien revontulien yön, jolloin riivaavat valot leikkivät säihkyen suon yllä! Sitten leimu väistyi pilvien tieltä, ja vaivuin uneen.
Näin kaupungin ensimmäisen kerran kuun sirpin sakaroiden valossa. Se uinui hiljaisena oudolla tasangolla notkelmassa merkillisten vuorenhuippujen välissä. Sen muurit ja tornit olivat kolkkoa marmoria, samoin sen pylväät, kupolit ja kiveykset. Marmorikaduilla oli marmoripilareita, joiden yläosat oli kaiverrettu tuimien parrakkaiden miesten muotoon. Ilma oli lämmin ja tyven. Ylhäällä, tuskin kymmentä astetta zeniitistä, loisti valvova Pohjantähti. Katselin kaupunkia pitkään, mutta päivä ei koittanut. Kun punahehkuinen Aldebaran, joka hohti matalalla koskaan laskematta, oli ryöminyt neljänneksen matkastaan horisontin poikki, näin taloissa ja kaduilla valoa ja liikettä. Outoihin kaapuihin verhoutuneita mutta silti yleviä ja tuttuja hahmoja käveli nyt ympäriinsä. Paholaiskuun alla he puhuivat viisaita sanoja kielellä, jota ymmärsin, vaikka se ei muistuttanut mitään koskaan tuntemaani kieltä. Kun Aldebaran oli taittanut yli puolet matkastaan, pimeys ja hiljaisuus laskeutuivat jälleen.
Herättyäni en ollut enää entiselläni. Näky kaupungista oli piirtynyt muistiini, ja sielussani oli herännyt toinen, hämärämpi muisto, jonka luonteesta en vielä tuolloin ollut varma. Siitä lähtien näin kaupungin usein niinä pilvisinä öinä, jolloin saatoin nukahtaa. Toisinaan sitä valaisi kuun sirppi, toisinaan kuumat keltaiset säteet auringosta, joka ei koskaan laskenut vaan kiersi horisonttia matalalla. Selkeinä öinä Pohjantähti tuijotti kiihkeämmin kuin koskaan.
Vähä vähältä aloin pohtia omaa paikkaani tuossa oudossa tasankokaupungissa vuorenhuippujen välissä. Aluksi tyydyin katselemaan maisemaa valppaana ruumiittomana tarkkailijana. Nyt kuitenkin halusin tehdä selkoa suhteestani siihen ja osallistua keskusteluihin, joita tuimat miehet kävivät kaupungin aukioilla päivittäin. Sanoin itselleni: ”Unta tämä ei ole, sillä mikä todistaisi, että toinen elämäni on tätä todellisempi; elämä kivestä ja tiilestä muuratussa talossa hautausmaan ja synkän suon eteläpuolella, jossa Pohjantähti loistaa öisin pohjoispuolen ikkunassani?”
Eräänä yönä, kun kuuntelin keskustelua suurella patsain koristellulla aukiolla, tunsin muutoksen. Huomasin, että olin viimein saanut ruumiillisen muodon. En ollutkaan muukalainen Olathoëssa, Sarkisin tasangon kaupungissa Notonin ja Kadiphonekin huippujen välissä. Puhuja oli ystäväni Alos, ja hänen puheensa oli minulle mieluista, koska siinä puhui todellinen mies ja isänmaanystävä. Sinä yönä oli tullut tieto Daikosin kukistumisesta ja inutojen etenemisestä: keltaisten ja kumaraisten pirujen, jotka viisi vuotta sitten ilmaantuivat lännen hämäristä ahdistelemaan rajojamme ja lopulta piirittämään kaupunkejamme. Ne olivat vallanneet linnoitukset vuorten juurella, ja nyt niiden tie olisi auki tasangolle, ellei jokainen kansalainen panisi vastaan kymmenen miehen edestä. Köyryselkäiset oliot olivat sotataidossa verrattomia, eivätkä niitä painaneet kunniakysymykset, jotka pidättelivät pitkiä ja harmaasilmäisiä Lomarin miehiämme valloitusretkiltä.
Ystäväni Alos oli tasangon joukkojen komentaja ja maamme viimeinen toivo. Juuri nyt hän puhui edessä olevista vaaroista ja vannotti Olathoën miehiä, Lomarin väestä urheimpia, pitämään kiinni esi-isiensä perinteistä. Kun nämä joutuivat lähtemään Zobnasta etenevän jäätikön tieltä (kuten meidän jälkeläistemme kohtalo on jonain päivänä jättää Lomar), he pyyhkäisivät uljaasti tieltään karvaiset, pitkäkätiset ihmissyöjä-gnophkehit. Alos kielsi minulta soturin osan, koska olin heiveröinen ja rasittavat koettelemukset saattoivat viedä minulta tajun. Silmäni sitä vastoin olivat kaupungin tarkimmat, vaikka olin käyttänyt päivittäin tuntikausia tutkien Pnakoottisia käsikirjoituksia ja Zobnan Isien viisauksia. Ystäväni ei halunnut tehdä minua osattomaksi, vaan palkitsi minut mitä tärkeimmällä tehtävällä. Hän lähetti minut Thapnenin vartiotorniin armeijamme silmiksi. Jos inutot yrittäisivät vallata linnoituksen yllättämällä varuskuntamme solan kautta Notonin huipun takaa, sytyttäisin merkkitulen, joka varoittaisi sotilaita ja pelastaisi kaupungin äkkituholta.
Nousin torniin yksin, koska jokainen asekuntoinen mies tarvittiin puolustamaan solia. Jännitys ja uupumus koettelivat aivojani, koska en ollut nukkunut päiväkausiin. Olin kuitenkin vankkumaton; rakastinhan kotimaatani Lomaria ja Olathoën marmorikaupunkia Notonin ja Kadiphonekin välissä.
Seistessäni tornin ylimmässä huoneessa näin, kuinka synkkä ja punertava paholaiskuu väreili kaukaisesta Banofin laaksosta kohoavan usvan läpi. Katon aukosta loisti kalpea Pohjantähti ja värisi kuin elävä olento, tuijottaen pirullisen kiusaajan lailla. Olin kuulevinani sen hengen kuiskivan pahantahtoista neuvoa ja tuudittavan minua petturin raukeuteen kirotulla rytmikkäällä ennustuksella, jota se toisteli:
”Nuku, vartiomies, jotta
Kuusikolmatt’ tuhatvuotta
Vierii, ja ma palajan
Tähän paikkaan taivahan.
Toiset tähdet pian loistaa
Ja taivaannavan sijan saa;
Hellivät ja siunaavat,
Unohduksen tuottavat.
Vast’ kun kierron tehnyt oon,
Mennyt luokses palatkoon.”
Kamppailin turhaan unta vastaan, ja yritin yhdistää nuo oudot sanat taivaanoppeihin, joihin olin tutustunut Pnakoottisissa käsikirjoituksissa. Pääni vaipui raskaana rintaani vasten, ja kun seuraavan kerran nostin katseeni, olin unessa. Pohjantähden ivallinen valo loisti ikkunasta yli uneksimani suon kammottavien huojuvien puiden. Uneni jatkuu yhä.
Joskus huudan mielipuolen lailla häpeissäni ja epätoivoissani. Anelen uniolioita herättämään minut ennen kuin inutot livahtavat solaan Notonin taakse ja yllättävät linnoituksen. Mutta oliot ovat paholaisia: ne nauravat minulle ja vakuuttavat, etten näe unta. Ne pilkkaavat minua unessani, kun keltainen kumara vihollinen saattaa olla juuri hiipimässä kimppuumme. Olen rikkonut velvollisuuteni ja pettänyt Olathoën marmorikaupungin ja Alosin, ystäväni ja komentajani. Silti nämä uneni varjokuvat ivaavat minua. Ne sanovat, ettei Lomarin maata ole olemassakaan muualla kuin yöllisissä kuvitelmissani. Ne sanovat, että seuduilla, joilla Pohjantähti loistaa korkealla ja punahehkuinen Aldebaran ryömii matalalla horisontin yllä, ei ole ollut vuosituhansiin muuta kuin jäätä ja lunta eikä muita ihmisiä kuin kylmän runtelema kumarainen keltainen väki, jota kutsutaan eskimoiksi.
Niin minä vääntelehdin tuskaisassa syyllisyydessäni, ja mieleni palaa pelastamaan kaupunki, jonka uhka kasvaa hetki hetkeltä. Yritän turhaan karistaa mielestäni tämän luonnottoman unen muuratusta talosta hautausmaan ja synkän suon eteläpuolella. Pohjantähti tuijottaa mustasta holvistaan vakaana ja irvokkaana ja vilkuttaa kammottavasti kuin mielipuolinen valvova silmä, kuin yrittäen välittää jotain outoa viestiä, jonka sisällön se on jo iäksi unohtanut.
More
Less
Experience
Years of experience: 7. Registered at ProZ.com: Jan 2018.
I am a native Finnish subtitler and translator living in Barcelona, Catalonia. After nearly a decade of working as a university teacher and researcher in philosophy, with linguistic philosophy as an area of focus, and earning my Ph.D., I have worked as a freelance translator since 2016, full-time since 2018. My areas of expertise in translation include social sciences and philosophy (from my academic background) and music, sports, and betting (from my hobbies and my 20+ years as an amateur musician and lyricist). I take pride in my punctuality, accuracy and the quality of my work, always having customer satisfaction as my first and foremost interest.
Keywords: Finnish, English, translation, subtitling, proofreading, MT-editing, transcreation, localization, music, social sciences. See more.Finnish, English, translation, subtitling, proofreading, MT-editing, transcreation, localization, music, social sciences, philosophy, sports, betting, gambling. See less.
Portfolio